Kaisa Åkerman - Hajusteentekijän tytär
Bazar 2022
ISBN
9789523761759
E-kirjan sivumäärä
582
Hän oli jumalten merkitsemä, salaisuuden kantaja
Assyriologi Kaisa Åkermanin historiallinen romaani Hajusteentekijän tytär kertoo Ilussa-tytön kasvusta naiseksi, salaperäisestä savitaulusta ja vaiheikkaasta pakomatkasta muinaisessa Lähi-idässä.
Kun Ilussa syntyy, moista lasta ei ole ennen nähty. Niin täydellinen kuin vastasyntynyt voi olla, mutta osa vauvan pehmeästä ihosta hehkuu verenpunaa. Se on merkki jumalilta, sen tietävät kaikki.
Ilussa on assyrialaista hajusteentekijöiden sukua, ja äiti kasvattaa tyttärestään taitavan tuoksujen ja voiteiden valmistajan. Mutta äidin mukana kulkee salaisuus, savitaulu, joka ei saisi missään nimessä joutua vieraisiin käsiin ja jonka vuoksi äiti on piilotellut Ilussan kanssa vuosikausia kyläpahasen majatalossa. Kunnes kaikki muuttuu yhdessä yössä.
Assyriologi Kaisa Åkermanin historiallinen romaani avaa näkymän 1200-luvulle eaa., epävakaaseen aikaan, jolloin Assyria otti ensimmäisiä askeliaan maailmanmahdiksi. Se on kertomus ystävyydestä, huikaisevasta pakomatkasta ja nuoren tytön kasvamisesta itsenäiseksi naiseksi, joka uskaltaa kuunnella sydämensä ääntä.
Kiitos Kirjailijalle kirjasta ja Kustantajalle arvostelukappaleesta.
Sain tämän jo helmikuussa ja aloitin silloin. Halusin lukea tämän, koska ajattelin tykkääväni.
Joku siinä kuitenkin vastusti ja totesin, että kattellaan myöhemmin.
Luin tämän nyt syksyllä puolentoista viikon aikana.
Alun synnytyskuvauksen aikana totesin, että nyt ei pysty, koska se aihe tuli hieman liian lähelle. Kyseinen toiminta kun ei ole riskitöntä näin 2020-luvullakaan.
Pidin kirjasta muutaman päivän taukoa ja luin ekat 90 sivua putkeen ja loput parissa osassa.
Lukiessani tulin miettineeksi olenko kuitenkaan historiallisen romaanin ystävä.
Tähän kirjaan on tehty valtava taustatyö. Niin on varmaan myös esim. Diana Gabaldonin kirjoihin, mutta ehkä ne on jo lähtökohtaisesti hieman eri tavoin viihdyttäviä.
Hajusteentekijän tytär oli jotenkin vaikeaa. Ehkä se johtuu siitä, että oltiin niin kaukana aikojen alussa.
Aikoinaan viihdyin Sue Harrisonin kirjojen kuin myös Jean M. Auelin parissa.
Oon ne molemmat sarjat lukenut kun itse olin nuori ja sillon on tekstissä ollut varmaankin paljon mielenkiintoista.
Nykyään kun oon tällanen kyyninen täti-ihminen niin oma lukijuus on kehittynyt ja sitä kiinnittää huomiotaan kaikkeen epäolennaisuuksiin.
Kirjoista aina oppii ja olin yllättynyt tämän kirjan oluen teko aiheesta.
En itse juo olutta, joten en ole tullut ajatelleeksi, että se on niinkin ikiaikainen tapa.
Tässä ote kirjasta:
"Kun Ilussa työnsi raskaan oven auki ja astui kuumuutta hohkaavaan panimoon, hänet toivotti tervetulleeksi hymy, joka valaisi huoneen hämärät nurkatkin. Rahima huikkasi Ilussalle tervehdyksen ja pyyhki samalla hikeä kasvoiltaan repaleisella, vanhuuttaan hapertuneella kangaskaistaleella.
”Tulitkin juuri sopivasti titaapun keittoon”, Rahima sanoi. ”Tuo vettä, niin minä hämmennän!”
Ilussa hymyili valjusti suupielestään. Rahimaa ei tuntunut haittaavan aamuyön tunteina raataminen, naisen nauru helisi sitä kirkkaammin mitä kauemmin työrupeama kesti. Ilussa tukahdutti haukotuksensa ja heitti sitten huivinsa huonetta kiertävälle penkille, se olisi vain tiellä ruukkuja nostellessa. Seinänvierustalla odotti rivi valmiiksi täytettyjä ruukkuja. Ilussa tarttui lähimpään ja alkoi kammeta sitä olkapäänsä varaan. Raskaan kannun muhkuraiset kädensijat tuntuivat lipeävän hänen otteestaan, ja saven karkea pinta raapaisi poskea, mutta viimein ruukku lepäsi tukevasti Ilussan hartialla. Ilussa kaatoi vettä norona suureen sammioon, jota Rahima parhaillaan sekoitti pitkävartisella puukalikalla. Sammiossa höyryävä vierre saostui hiljalleen, kun Rahima hämmensi sitä tasaiseen rytmiin. Avonaisesta oviaukosta Ilussa näki viereiseen huoneeseen, jossa vesihöyryn muodostaman udun takana häämötti liotussaaveja ja niiden ympärillä parveilevia hahmoja, naisia, jotka lisäsivät suuriin sammioihin ohramallasta. Koko rakennus huokui lämpöä, jossa oluella oli hyvä tekeytyä, ja maltaan ja humalan imelä tuoksu leijaili kaikkialla. Se pyörteili hiljaisella tulella porisevista sammioista, eteni niiden pihkaisia kylkiä myöten lattianrajaan ja nousi höyryn mukana hämärässä hädin tuskin häämöttäviin kattoparruihin saakka. Se tunkeutui jokaiseen seinän rakoon, joka oli aikojen saatossa laastiin revennyt, kiemurteli jykevälle ovelle rosoista lattiaa nuoleskellen ja matkasi edelleen panimon pihalle ovesta kulkijoiden vaatteisiin takertuen. Se tarttui hiuksiin, viipyili iholla vielä peseytymisen jälkeenkin ja sai naisten makuusalin tuoksumaan hennosti makealta. Tuoksusta oli tullut Ilussan ainainen seuralainen, joka sai pihojen perukoilla majailevat villit kissanpennut seuraamaan häntä sydäntä särkevästi naukuen ja tapailemaan Ilussan kantapäitä terävillä kynsillään, kun hän kiirehti keittiöpihan poikki.
Panimorakennuksessa oli jatkuva hälinä, äänet kaikuivat huoneesta toiseen. Naiset huutelivat toisilleen ohjeita ja pyysivät lisää vettä, mallasta, ruukkuja. Pienet palvelustytöt sukkuloivat huoneiden välillä, kantoivat astioita ja toistivat lapsenkirkkaalla äänellään naisten ohjeita ja pyyntöjä toisilleen. Toisella kymmenellä olevat tytöt taas seurasivat naisten kintereillä tarkkaillen jokaista työvaihetta ja ottivat vähitellen vastuuta helpoimmista töistä. Naisten kasvot toistivat tulisijojen punaista hehkua, ja pellavaiset työmekot liimautuivat kainaloihin ja selkään. Huoneissa kaikuvat ohjeet hukkuivat välillä nauruun, kun sutkaukset lentelivät suusta suuhun, ja pian joku aloitti laulun, jonka tahtiin sammioita oli helpompi täyttää. Ilussa kiepautti palmikkonsa päälaelleen ja pakotti siitä karkaavat kiharat korvien taa. Niskaa hiosti jo, vaikka työrupeama oli vasta aluillaan.
Ennen ensimmäistä päiväänsä olutpanimossa Ilussa ei ollut osannut aavistaa, kuinka kipeiksi käsivarret voisivat tulla sammion hämmentämisestä. Kuinka jo jalkojenmukaisiksi kuluneet nahkatossut pystyivätkään hiertämään panimon kosteassa lämmössä turvonneita jalkoja ja kuinka puutuneetkin päkiät aistivat kipua, kun niiden kyhmyjä liotti keittiöpihan saavissa. Kuinka kuuman mäskin polttamia rakkoja kämmenissä kirvelisi, kun sormet hakeutuisivat nyppimään niitä pakonomaisesti, tai kuinka koko kehoa voisikaan kivistää, kun kipua oli vihdoin aikaa kuunnella makuusalin pimeydessä. Oluen kemian Ilussa tunsi, hän tiesi tarkkaan, kuinka mallas muuttaa ohran olueksi, saa siihen Ninkasin tahdon mukaiset parantavat ominaisuudet ja muuttaa sitä juoneen avoimeksi jumalattaren sanalle. Tämän kaiken Ilussa oli tiennyt, mutta ei ollut koskaan rukoillut Ninkasia tai tehnyt käsillään jumalattarelle töitä. Ei ennen saapumistaan Heettiin."
Tampereella on aivan omanlaisensa baari tietovisa-kulttuuri.
Jos suunnittelisin kysymyksiä sellaisiin niin yks kysymys vois olla, että kuka on oluen jumalatar?
Hän on Ninkasi.
Kiinnitin kirjassa huomiota myös kieleen ja mietin onkohan tämä seuraava sana vanhaa suomea vai eikö tätä nykyään käytetä?
Ote tekstistä:
" ”Kas kun vihdoin tajusit”, Rahima letkautti ja jatkoi kikherneiden silpimistä. ”Tietenkin haluaa”, hän jatkoi hetken kuluttua, ”mutta turha asioita on murehtia, ainakaan ennen kuin siihen on syytä.”"
Silpiä vai onkohan se silpiminen.
Tulee mieleen jotkut vanhat tyttökirjat ja niiden suomennokset.
Olen myös aina luullut, että kikherne on vasta äskettäin kehitelty lihaa korvaamaan, mutta näköjään se onkin ollut jo aikain alussa.
Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta henkilöt eivät tulleet läheiseksi missään vaiheessa.
Se ei ole kirjan eikä tekijän vika. Välillä on hyvä löytää teos, jonka lukemalla alkaa ajatella minkälainen on itse lukijana.
Hesari ei ollut arviossaan innostunut tästä kirjasta. Tuokin on taas vaan osoitus yhden ihmisen mielipiteistä.
Annan tälle kirjalle kaksi tähteä.
