"We belong together Like summer and sun We belong together, You're my number one I'll never leave you alone We belong togetherIt feels like I'm in heavenLike summer and sun.I'll never never knowWe belong togetherI wanna stay foreverYou're my number one. I'll never leave you alone
Don't you know You were treating me so bad It was more Than another affair we had In my mind I never loved someone like you before And I cannot ignore You made my life just more than a foolish game Since the day you came
It it true. Don't you want me anymore Tell me why. Can you feel the same as before When you're gone I feel so lonely waiting all night long Cause together we're strong I always wanna make you feel the same Since the day you came"
Indra - We Belong Together (Live @ Dimanche Martin France 2, May 21, 1995)
Tuo on biisi joka soi usein sinä viikonloppuna kun olin ekaa kertaa Tampereella tasan 20 vuotta sitten. Tarkemmin sanottuna se ei päivämäärällisesti mene ihan yksyhteen, mut marraskuun eka viikonloppu kuitenkin oli sillon.
Kerron siitä viikonlopusta kohta. On kuitenkin huomioitavaa, että kymmenen vuotta myöhemmin eli marraskuun eka viikonloppu vuonna 2012 oli myös elämääni muuttanut tapahtuma. Entäs nyt sitten? Katotaan mitä tulee tapahtuun...
Miten se voikin olla niin, että tärkeimmät ihmissuhteet liittyy samaan viikonloppuun eri vuosikymmenille...
Kumpaa on ikävä enemmän? Tiiänkö itsekään.
Molemmilla näistä on oma elämänsä. Omaa oloani helpottaa kun ajattelen sen niin, ettei kumpikaan oo onnellinen ja ettei se ole oikeeta rakkautta missä he nyt on.
Kyseisten ihmisten onnettomuuden siis onnettoman olon tai siis olot huomaa siitä, että jos he olis onnellisia niin silloin myös mä oisin osa elämää näkyvästi. Sillä vain silloin kun olet aidosti ja oikeasti tasapainossa nykyisyyden ja menneisyyden kanssa niin vain sillä tavoin olet onnellinen.
Se on välillä jumala joka kieltää kanssani tekemisissä olemisen tai siis se mitä eräs ikivanha satukirja opettaa avioliitosta. Välillä kanssani tekemisissä olon kieltää esim. kykenemättömyys kohdata mua KokoNaisena. Minut haluttas kohdata vaan tietyiltä osin; eli tietyssä humalatilassa, kun oon parhaimmillani ja kanssani on hauskaa. Mua ei kyetä kohtaamaan ongelmineni ja tunteineni, saati, että omat tunteet mua kohtaan kyettäs kohtaamaan.
Viimeinen sivulause oli molemmille tai molemmista ja muutoin kuvaukseni niinkun joko/tai jompaankumpaan.
Ainiin nythän toi teksti näytti osittain siltä, että ikäänkuin nää lukis tätä blogia, vaan eihän ne niin tee!
Olen lakannut olemasta heille, vaan he ei mulle.
Sitte päivän tekstiin.... Jotkut varmaan lukee tätä niinkun Piru Raamattuu. Kukaan ei oo vieläkään kertonu, että lukeeko se Piru kyseistä kirjaa tai että onko se Pirun Kirjallisuutta muutenkaan.
Alussa oli....
Marraskuu 2002
Perjantai. Juna toi meitsin nykyiseen kotikaupunkiini ekaa kertaa. Kaverin suosiolla avustuksella junailin tänne ja käveltiin sitte sinne mihkä olin menossa. Kaverini läks sieltä sitten omille teille ja jäätiin kahden.
Oli niin jännää olla kahestaan niin ettei kukaan eikä mikään häiritse.
Kuunneltiin musaa ja juotiin kahvia ja yritettiin jutella.
Minä en tiennyt miten olla. Olin siihen asti ollu paljon lähinnä aikuisten seurassa. En tienny miten kylässä ollaan. Jos ollaan rehellisiä niin en vielä tänäkään päivänä osaa olla ihmisten seurassa.
En kykene jutteleen, koska en tiiä miten jutellaan.
Jännitän jokaista sosiaalistatilannetta. Haluaisin että maailma ois semmonen paikka, että kaiken voisi kirjoittaa ja ettei ääntä tarvis käyttää.
Voi myös olla että ne jotka oikeasti nykyhetkessä näkee mua livenä, että he eivät tunnista mua tästä puhumattomuus asiasta.
Vaan se kyvyttömyys sosiaalisiin tilanteisiin on asia, jota en voi ohittaa jos kerron vaikkapa vuosista 2002-2009.
Täytyy itekin oikein ihmetellä kuinka kykenen osallistumaan etänä lukupiireihin ja vaikka mihin ja kykenen siellä jutteleen nykyhetkessä siis.
Olen myös muutakin kuin vain sosiaalisten tilanteiden vaikeuteni.
Takas vuoteen -02.
Siinä oltiin.
Perjantai vaihtui lauantaiksi ja kun makasin siinä hänen vieressään aamuyön tunteina niin tajusin, että koko maailmani on tässä, koko elämäni, kaikki mitä olin koskaan halunnut ja tarvinnut ja kaikki mitä tulisin koskaan haluamaan ja tarvitsemaan. Tiesin, että tässä haluan olla ja ettei mikään eikä kukaan koskaan, ikinä milloinkaan tulisi olemaan minulle tärkeämpää.
Olen tänä syksynä siis nyt 2022 kattellu sarjaa The Harlins.
Siinä itketään, nauretaan ja ikävöidään paljon.
Tiiän miltä tuntuu kun on ikävä vaikka toinen olisi läsnä.
Vaan tästä en voi puhua läheisilleni.
Tämä biisi kuvaa hyvin tuota äsken mainitsemaani aamuyön hetkeä, vaikka on siis julkaistu vuosia myöhemmin.
Tammikuussa 2013 tämä sama biisi tuli jossakin vastaan ja mietin sen kuvaavan erästä hetkeä vuodelta 2012 ja kun laitoin tän biisin linkin eräälle, niin sain niin hirveän vastauksen, etten tiiä oonko toipunut siitä vieläkään.
"Makaan vierelläsi
Mun pieni sydän sykkii peiton alla
Tässä lähelläsi
On paikka, jossa mun kuuluu olla
Ota minut syliisi,
Enkä enää pelkää
Kiedo siivet ympärilleni,
Enkä enää pelkää
Pehmeä äänesi
Tänä yönä minut nukuttaa
Saanko ikuisesti
Tähän jäädä, sua rakastaa?
Ota minut syliisi,
Enkä enää pelkää
Kiedo siivet ympärilleni,
Enkä enää pelkää
Ota minut syliisi,
Enkä enää pelkää
Kiedo siivet ympärilleni,
Enkä enää pelkää
Kaikki, mitä mä etsin
Kaikki sinusta löysin
Kaikki, mitä mä etsin
Kaikki sinusta löysin
(Ota minut syliisi
Kiedo siivet ympärilleni
Enkä enää)
Saanko ikuisesti
Tähän jäädä, sua rakastaa?
En enää pelkää
En enää pelkää"
Sanat tarjoaa Musixmatch
Biisin saa soimaan tästä.
Loppu vuodesta 2012 koin tuollaisen hetken jälleen.
Marraskuussa 2012 juurikin kyseisen kuukauden ensimmäisenä perjantaina istuin baarissa.
Olin ennen baariin kävelyäni nauttinut kotona uutta joulukaudeksi myyntiin tullutta viiniä, joka oli ilmeisen hyvää. Olin myös kuullut järkyttäviä asioita ystäväpiiristäni ja tuntui, että tarvitsin oman hetken ja etten voi olla kotona.
Juoma maistui ja juttua riitti. Mulle myi uusi ihminen, jonka olin kohdannut edellisenä sunnuntaina ekaa kertaa.
Puhetta riitti kaikesta maan ja taivaan välillä. Kissat. Kotiin kävellessä mietin niitä kissoja ja että kuinka kiva olis jos voisin ne kohdata.
Tunne joka oli alkanut jo silloin edellis viikolla kasvoi. Menin kotiin ja viestitin, nykyään entisille frendeilleni, että juteltiin ja tuntuu tältä ja oli niin mahtavaa ja....
Se lauantai se vasta kummallinen olikin. Ylösnousin.... Siis luin Remeksen Ylösnousemusta ja ihmettelin, että voiko tuntuu tältä.
Tykkäsin pitkästä aikaa Remeksen uudesta kirjasta siis tästä Ylösnousemuksesta. Voi myös olla, että olisin tykännyt vaikka olisin puhelinluetteloa lukenut...
Marraskuussa 2012 taisi juomaa virrata aika lailla. Vuoteen 2022 on niin suuri kontrasti. En käy baareissa. Keikoilla käyn, mutta se että lähtisin iltaa istuun ja ihan vaan juomisen ilosta juomaan niin se tuntuu kaukaiselta.
Ok. Kyllä Minä Lähden jos Sä Pyydät.......
Viikot vierivät ja kaikenlaista tapahtui. Oli eräs talvinen joulukuinen ilta ja tapahtu se mitä ihmisten välillä tapahtuu.
Luulin että siitä alkais jotain uutta. Vaan ei, kun kohtasin taas sen saman. Ollaan kuin mua ei olisi ja kuin mitään meiän välillä ei olisi ollut. Läheisille kun sitä ei voi näyttää, että on Annukan kanssa, koska mitä ne kaveritkaan sitte sanoisi?
Keväällä 2013 en osannut sanoa sanaakaan kun minulta kysyttiin, että haluunko olla.
Vai miten itse vastaisit kun kysyttäs, että kun oon tässä miettiny mitä kaveritkin ajattelee jos oon sun kans, vaan olisitko kuitenkin?
Nykyään siis vuonna 2022 Annukka ajattelee, että jos ihminen miettii ensin sitä mitä kaverit ajattelee, eikä siks uskalla olla Annukan kanssa yhdessä. Niin sellanen ajatusmaailmahan kertoo ihmisestä kaikenlaista. Se ei tarkota sitä, että Annukka olisi vääränlainen tai huono ihminen.
Vaan keväällä 2013 A ei ollut henkisesti kasvanut tähän saakka ja silloin tuntu siltä, että mä olen vääränlainen, että jos mä oisin toisenlainen tai joku muu niin sit mä kelpaisin.
Viäkö joku ihmettellee miksi en ole parisuhdeihminen?
Olen tehnyt huonoista kokemuksistani voimavaran. Alussahan kirjoitin, ettei nää ihmiset ole nykyisissä elämäntilanteissaan onnellisia ja tasapainoisia.
He ovat itse valinneet, että minä en kuulu heidän elämäänsä. Olen omaan taiteeseeni siirtänyt sen miltä se tuntuu ja tässä tälläkin hetkellä teen taidetta meistä.
Avaan koko maailmalle kaiken sen miten mua kohdeltiin.
Laulussa sanotaan, että:
"Jos sua ei oo niin mä teen susta maalauksen ja kirjoitan kaiken sen mitä ikinä saanut en. Pidän näyttelyn kaikille ja sen nimi on Rakas Sua Ei Oo."
Törmäsin tuohon biisiin vahingossa ja siitä on tullut mun viime kuukausien voimabiisi ja se antoi näkökulmaa sille millä tavalla mun tulee tää vuosipäiväpostaus tehä.
Biisin voi kuulla täällä.
Mua on rakastettu paljon ja rakastetaan tänäänkin. Tiiän sen ja samalla kannan tuskaa kaikesta siitä mitä oli, olis voinut olla ja mitä ei ole.
Kummankaan kanssa en tule milloinkaan olemaan tekemisissä saati väleissä.
Jatkan taiteen tekemistä.
Luin joku aika sitten Redraman elämäkerran. Löysin itseni siitä. Erityisesti eräästä keskustelusta, jota käydään sohvalla istuen ja jota Redi käy ittensä kanssa.
Siinä puhutaan just siitä kuinka se menee niin täysin siihen ihmiseen jos on löytäny jonkun uuden kumppanin ja siks mikään ei voi toimii kauaa, koska kaikki muu häviää ympäriltä. On vaan se uusi ihminen ja kaikki ne tunteet.
Mähän oon samanlainen!
Nykyään en halua tutustua uusiin ihmisiin. Suojelen itteeni sillä.
Siks mä voinkin hukkua ja hukuttautua siihen kaikkeen mitä oli ennen.
"En ole katkera, mutta kuitenkin."
