Näytetään tekstit, joissa on tunniste BoD. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste BoD. Näytä kaikki tekstit

tiistai 25. helmikuuta 2025

Heidi Mattila: Täyskaarto pimeydestä 2

 


 

 

 

 

Heidi Mattila - Täyskaarto pimeydestä 2 

 

© 2025 Heidi Mattila

Kansi: toteutettu Canvalla, Heidi Mattila

Nimen ideointi: Jenny Ruotsalainen

Kustantaja: BoD · Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi

Valmistaja: BoD · Books on Demand GmbH, In de Tarpen 42, 22848 Norderstedt, Saksa

ISBN: 978-952-80-7467-0


BoD 


Täyskaarto pimeydestä 2 jatkaa Danielan tarinaa. Dissosiatiivinen identiteettihäiriö tuo omat haasteensa kaikkeen, mitä elämä Danielan eteen heittää. Onneksi hevosavusteinen toiminta tukee toimintakykyä ja auttaa häntä sopeutumaan elämän haasteisiin. Kirjassa pureudutaan myös parisuhdepohdintoihin ja seksuaalisuuteen. Voiko traumatisoitunut koskaan saada osakseen turvallista, eheyttävää parisuhdetta?

 

 

Tarina jatkuu tässä teoksessa! Elämä tuo Danielan eteen kaikkee ihanaa, kamalaa ja kamalan ihanaa! 

 

Persoonallisuuksista vai pitääköhän sanoa persoonista tulee esiin uusia puolia ja eräs aivan täysin uusi - vaarallinenkin persoona kohdataan. 

Äärimmäisen mielenkiintoista on lukea tilanteista, vastaanotolla jolloin aina yksi kerrallaan ikäänkuin tuodaan esiin ja heille kerrotaan miten olisi hyvä toimia nyt ja miksi pitäs toimia just niin ja että mitä Daniela on tarvinnut ennen ja mitä ei nyt aikuisena enää tarvitse. 

Se onkin jännää seurata kuinka he ovat osa häntä ja tavallaan kuitenkin niinkun omiansa. 

 

Äärimmäisen vaikeaa selittää sitä mitä tarkoitan. Kirjassa se on kerrottu ymmärrettävämmin kuin itse osaisin sanottaa.  


Yks persoonista haluaa toteuttaa itteensä fyysisesti. Daniela ei halua "tehä sitä" niinkun Danielana. 


Persoonan kanssa sovitaan säännöt, vaan kuinkas sitten tapahtuukaan? 


Kirja jää tietyiltä osin ikäänkuin kesken. En tiedä onko jatkoa tulossa. 


Olen itse sanonut usein, että enempi minun elämää haastaa nää mun mielen haasteet kuin tää sokeus. Kuka sen määrittelee että en saisi ajatella näitä ikäänkuin erillisinä asioina, vaikka ne minussa onkin molemmat. Jos ei oo henkisiä voimavaroja tehä asioita niin ei se auta, että oot opetellut tekemään ne niin, että pärjäät sokean ihmisen taidoilla niissä. Oon saanut mitätöiviä kommentteja esim. tavastani tehdä tai olla tekemättä ruokaa. Minulle itselleni kun ei se joka asiassa ilman apua pärjääminen nosta toisen ihmisen statusta. Ei näkeviltäkään kysytä, että teetkö ruokaa niin minkä ihmeen takia minun pitäisi omaa tekemistäni tai tekemättömyyttäni selitellä - tai saada koko vammaisyhteisöjen vihat päälleni, kun elän vain ja ainoastaan niinkuin Minusta Hyvältä Tuntuu! 



Täyskaarto pimeydestä 2 tulee niin taidokkaasti, että toivon lukijoiden löytävän sen! 



Tähtiä 5/5.

maanantai 24. helmikuuta 2025

Heidi Mattila: Täyskaarto pimeydestä

 

 


 

 

Heidi Mattila - Täyskaarto pimeydestä 

 

© 2024 Heidi Mattila

 

Kannen kuva: Päivi Karttunen
 

Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi

Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa

ISBN: 978-952-80-1023-4
BoD   


Täyskaarto pimeydestä on raaka ja julma kuvaus omien vanhempien aiheuttamista traumoista, jotka saavat Danielan mielen rakenteet hajoamaan palasiksi. Hän tarrautuu viimeisenä oljenkortenaan hevosavusteiseen toimintaan osana kuntoutumispolkua. Hevonen, Kettu, tuo tarinaan lempeyttä, hyväksymistä, turvallisuutta ja hyvää oloa. Tarina pohjautuu tositapahtumiin, mutta sitä on muutettu niin, ettei(vät) päähenkilö(t) ole tunnistettavissa.

 

 

Parasta ja karmivinta mitä oon vähään aikaan lukenut! Elämä voi myös täyttyä näistä kahdesta adjektiivista. Vai olikohan se adjektiivi, joka vastaa kysymykseen millainen jokin on? 

 

Hevoset on upeita ja viisaita otuksia. 

 

Daniela saa mahdollisuuden hevosavusteiseen toimintaan osana kuntoutusta. 

Hänelle on lapsuudessa tehty pahoja asioita. Elämä on vaikeeta - päivästä toiseen selviytymistä. 

Tallilla eläinystävien ja uusien ihmisotusten myötä asiat alkaa pikku hiljaa muuttuu! Päiviin tulee sisältöä ja tekemistä ja vähä vähältä usko ihmisten hyvyyteenkin alkaa tulla. 

 

Dissosiatiivinen tarkoittaa vanhalta nimeltään sivupersoonaa. Sikäli mikäli osasin nyt kirjoittaa asian oikein. 

Danielan sivupresoonat aktivoituu tietynlaisissa tilanteissa ja jokaisella persoonalla on ikäänkuin oma tehtävä ja tarkoitus. 

Daniela itse ei muista niitä asioita, joita tapahtuu sivupersoonan ollessa aktiivinen - jos nyt tällaista ilmaisua voi käyttää.

Hän ajattelee myös, ettei kukaan voi välittää hänestä, koska hänellä on nää persoonat. Ihmiset ei koe asiaa sillä tavoin vaikeana kuin Daniela luulee. 

 

Dissosiaatio on tuttu termi itselle vaan en avaa syytä siihen paitsi kirjallisuuden kautta. 

 

Sidney Sheldonin Kerro minulle unesi-kirjassa on päähenkilö, joka tekee vaikka mitä rikoksia sivupersoonien aktivoituessa. 


Oon myös miettinyt, että jos minulla itsellä olisi tämä kyseinen mielenterveyden haaste niin mitenkähän se käytännössä olisi? Voisko joku mun sivupersoona olla näkevä? Tai voisko mun sivupersoonalla olla kykyjä, joita mulla ei ole? Esim. hahmottaminen. Tai voiko sokealla ihmisellä ylipäätään olla dissosiatiivisuutta? 



Kirja oli sellanen, että olin ostanut kakkos osan jo ennenkuin eka osa oli luettu loppuun. Luin nämä ihan parissa päivässä. Kakkos osan arvio tulee huomenna. 

Kirja on paperisena ja e-kirjana. 

Teksti on valtavan vetävää rankasta aiheesta huolimatta. Lukisin mielellään vielä kolmannenkin osan! 


Tähtiä 5/5.

 

 

Kiitos kustantajalle avusta kansikuvan kanssa!

perjantai 31. tammikuuta 2025

Susanna Salminen: Oheneminen

 


 

 

 

 

Susanna Salminen - Oheneminen 


© 2023 Susanna Salminen

Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi

Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa

ISBN: 978-952-80-5945-5

Sisuksen taitto: Tuija Metsäaho

BoD

 

BoD 

 

Ellibs 

 

Storytel 


Suomalainen

Oheneminen on ihon alle menevä pienoisromaani. Se kertoo elämänmuutoksesta, sopeutumisesta ja joustamisesta, mikä voi viedä mielen rajamaille asti. Se kuvaa, miten nuori perhe yrittää selviytyä, kun arki muuttuu isosti.

Kirja tarkastelee ihmisen kykyä tasapainoilla järjettömältä tuntuvien tosiasioiden keskellä ja nostaa esille monesti äänettömän osapuolen, omaishoitajan, näkökulman.



Kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle! Pahoittelut, että tekstini on kestänyt. Jospa nyt olisi hieman tasaisempaa elämää eikä hautajaisia ihan heti tulossa, mutta koska elämästähän ei voi ikinä tietää. 

Yritän saada nyt kevään aikana kaikki parin vuoden aikana kertyneet arvostelukappaleet arvioitua. 



Tämä teos on 140 sivuaan suurempi lukukokemus. 


Kirjan kertoja on Teemu. Mari esiintyy kirjassa takaumien kautta ja on vahvasti läsnä ja myös heidän pieni poikansa on osana tarinaa. Mari joutui onnettomuuteen ja sen seurauksena pyörätuoliin. Onnettomuutta edeltävät tapahtumat käydään kirjassa läpi ja ymmärrän hyvin Teemun vastuuntunnon ja ehkä syyllisyydenkin.


Lukiessani kuvausta pyörätuolin ja lapsen kuljettamisista tuli mieleeni opiskeluaika ja eräs talvinen ilta. Ulkona oli liukasta ja pyörätuolihan kyllä kulkee kun työntämään auttaa ihminen ja sen lisäks vielä meitsi kulkee opastuksessa vieressä. Kumpikaan ihmisistä ei ole mun elämässä enää. En haluaisikaan! Oon paremmassa kunnossa kun seurassa ei ole ketään, joka voisi sanoillaan tai ajattelemattomilla muistoillaan vetää mua alaspäin, koettaa pienentää mua naisena, väheksyä mun rakkaita, ja ajatella mua yhä sellaisena kuin olin silloin, eikä nykyhetken minuna. He, ne, tai se mitä kaipaan on aivan jotain muuta kuin tuossa äsken mainitsemassani talvihetkessä mukana olleet ihmiset. 


Takas kirjaan! 



Löysin yhden ainoan arvion ja sen voi lukea tästä


Tuossa arviossa mainitaan kirjassa oleva siivouskuvaus. Itsekin kiinnitin siihen huomiota, mutta eri tavalla tai pitäiskö sanoa, että eri näkökulmasta. 


Nimittäin! Näinhän sitä ohjeistetaan myös esim. avustajaa tekemään halutunlaista jälkeä vaikkapa vammaisen ihmisen kotona. Toki se miten kukakin ohjeistaa on yksilöllistä. Tässä teoksessa puhutaan omaishoitajuudesta. Henkilökohtainen avustaja ja omaishoitaja on kaksi eri asiaa, mutta avustaminen on kuitenkin avustamista. 


Oheneminen tarttuu upeasti myös vammaisten ihmisten kohtaamaan ennakkoluuloon. 

 

Pari lainausta tekstistä. 

 

"Äidillä oli ilmiselviä vaikeuksia sopeutua heidän tilanteeseensa, hän ei juuri kysynyt muusta kuin pojasta, miten poika oli nukkunut, miten syönyt ja leikkinyt. Ei mitään Marista, ei siitä, miten he kaikki pärjäsivät. Äiti halusi puhua vain tavallisista asioista ja viittasi kaikkeen siihen muuhun vain empivällä äänensävyllä varovaisesti esittämällään kysymyksellä: “Miten muuten?”

Sillä tavoin esitettyyn kysymykseen Teemu ei halunnut alkaa purkamaan mitään todellisia ongelmia – miten ylettää puhelimeen, kun syöttää lasta, miten kipata puoliso sänkyyn niin, ettei yöpaita kierry tiukaksi paketiksi vartalon ympärille, miten pysytellä tyynenä, jos puoliso – onneksi harvoin – makasi koko päivän sängyssä lamaantuneena, ei noussut eikä puhunut mitään. Sellaisesta äiti ei halunnut kuulla mitään – kuten eivät ihmiset yleensäkään. Tilanne oli siinä suhteessa muuttunut enemmän kuin Teemu olisi halunnut myöntää." 



Tämä seuraava on kauppareissusta ja voin sanoa, että nykyään kun ihmisillä on tärkeintä vaan MINÄMINÄMINÄMINÄ ja puhelimen katsominen ikäänkuin kaupassa tai kadulla liikkuessa vastaan ei voisi tulla henkilöitä, joita olisi hyvä väistää niin sitä itekin joutuu kaikenlaisiin tilanteisiin. 



"ALIMMAN HYLLYRIVIN etummaiset hernekeittosäilykepurkit kolahtelivat lähimarketin lattialle ja vierivät eri suuntiin sen jälkeen, kun Teemu oli tehnyt liian tiukan käännöksen säilykekäytävältä kylmätiskeille. Teemu alkoi nostelemaan purkkeja takaisin hyllyyn toisella kädellä ja tuki toisella kädellä rintarepussa kantamaansa pojan selkää niin, että tämä pysyisi turvallisesti mukana hankalassa asennossa.

Myyjä tuli paikalle, huokaisi ja alkoi nostella purkkeja hitaasti kädessä olevaan koriin ja arvioi jokaista purkkia käännellen, oliko se kelvollinen hyllyyn takaisin laitettavaksi.

“Anteeksi”, Mari sanoi myyjälle.

Myyjä jatkoi purkkien tarkastelua, eikä vastannut mitään. Teemu nousi lattialta myyjän korkeuteen ja sanoi:

“Hei, kuulitko, vaimoni pyysi anteeksi.”

Myyjä katsoi Teemua kuin muita ei olisi paikalla.

“En kuullut, mutta ei teidän tarvitse pyytää anteeksi. Jatkakaa vaan ostoksianne.”

Myyjä katsoi Teemua edelleen silmiin ja vilkaisi Teemun leuan alapuolelle poikaa ja näytti odottavan, että he lähtisivät eteenpäin.

“Älä minua katso, on täällä muitakin. On vammaisetkin ihmisiä.”

Teemu tarttui Marin pyörätuolin kahvoista ja kääntyi kohti kassoja.

“Me jatketaan ostoksiamme muualla”, hän sanoi kyykistyneen myyjän selälle.

Teemu jätti siihen paikkaan keräämänsä ostokset, joista olisi saanut aikaiseksi hyvän sieniaterian jälkiruokineen ja alkupaloineen, työnsi Marin myymälän läpi, ohi kassajonon, pyysi jokaista jonossa seisovaa vuorollaan antamaan tilaa ja kiitti korostuneen ystävällisesti muutamien senttien kehon hilaamisesta sivummalle.

“Kiitos, anteeksi, voisitteko hieman väistää, kiitos oikein paljon, kiitos, anteeksi. Erittäin paljon kiitoksia. Anteeksi.”

Teemua ärsytti entisestään, aivan kuin ihmiset olisivat vältelleet katsomasta Mariin, kun he pusertuivat kassajonon tiivistymästä läpi ja hän toivoi, ettei Mari huomannut samaa."



Kirjassa mainittiin muutamaan kertaan sana implementointi. En tiedä mitä se tarkoittaa ja se ei tee minusta huonoa lukijaa. 



Kirja herättää ajatuksia ja kysymyksiä esim. Miksi vielä vuonna 2025 ei osata kohdata ihmistä sellaisena kun se on? Milloin oikeasti aletaan puhumaan ihmisistä, eikä erottavilla sanoilla kuten vammainen, osatyökykyinen yms? 



Kirja jätti myös asioita avoimeksi. Kuulisin mielelläni lisää Teemun ja pojan ajasta Hollannissa. Mari ei ole enää mukana. Erään kirjekuoren arvoitus ei selvinnyt, koska se heitettiin lähtöselvityksessä pois. Toivon, ettei sen sisältö ollut Teemun pelkojen mukainen. 



Suosittelen kirjaa jos kaipaat ajatuksia herättävää lukemista. 


Annan kirjalle tähtiä 3/5. 


Päättäjien olisi hyvä lukea tämä!



Tänä vuonna pistekirjoitus täyttää 200 vuotta! Se onkin maailman paras keksintö! Sillä vain ja ainoastaan siksi minunkin oli mahdollista lukea tämä teos. Ilman pistekirjoitusta en kirjoittaisi ja lukisi ja olisi myös jäänyt saamatta paikka Rusetin hallitukseen


Oheneminen on saatavilla painettuna ja e-kirjana.

maanantai 22. heinäkuuta 2024

Jukka Sariola: Konehengittäjä ja assistentti

 

 


 

 

 

 

Jukka Sariola - Konehengittäjä ja assistentti 


© 2023 Sariola, Jukka

Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi

Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa

ISBN: 978-952-80-165-40

Kannen ulkoasu: Jukka Sariola

Kannen valokuva: Kerkko Sariola

Taitto: Jukka Sariola

Tekstin stilisointi: Aune-Inkeri Björkström

www.jukkasariola.info/konehengittaja/

 

 

"Elämäsi potilaana on vain raapaisu oikeasta elämästä!", kiteyttää toimittaja Sakarias Nousiainen tunnelmansa oltuaan pari vuoroa harjoittelemassa avustamistani. En pysty hengittämään ilman konetta ja lihasvoimani riittävät hyvin vähään. Tarvitsen apua vuorokauden ympäri, mutta en ole suinkaan potilas.

Toimittaja Nousiainen, tässä kirjassa Saku, on mielikuvituksen tuotetta, mutta kirjan tapahtumat ovat todellisia kohtauksia valitulta ajanjaksolta. Niin ikään Sakun asennoituminen on minulle moneen kertaan koettua elämäni varrella.

Saku haluaisi kirjoittaa paljastavan juttusarjan vammaisen ihmisen arvottomasta elämästä. Siksi hän jää vajaaksi vuodeksi tekemään avustajieni sijaisvuoroja. Tänä aikana hän näkee elämäni erilaisia mahdollisuuksia ja haasteita, jotka eivät suinkaan vähene koronapandemian seurauksena. Herää monenlaisia keskusteluja vaikeavammaisen asemasta ja itsemääräämisoikeudesta.

Tässä kirjassa avaan elämääni arjen kuvauksen kautta ja samalla näkymän henkilökohtaisen avustajan työhön. Lukijan ratkaistavaksi jää, millainen raapaisu tämä on oikeasta elämästä.

 

 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, jonka pyysin ja sain! 

Sain kustantajalta myös kansikuvan sähköpostitse, josta myös kiitokset. Tekstissä on tuo kyseinen kuva sellaisenaan. Blogin somejulkaisuissa kuitenkin on hieman muokattu versio, koska kuva rajautui alkuperäisyydessään hyvin erikoisesti. Ja KYLLÄ! Avustaja auttoi tässä kuvajutussa. En edelleenkään nää kuvia; ja KYLLÄ! Avustaja avustaa myös tällaisissa jutuissa.

 

Tämä on kokoansa ja sivumääräänsä suurempi teos! 

Soisin, että hyvinvointialueiden päättäjät ja terveydenhuollon ihmiset lukisi tämän, jotta tietäisivät mitä se on kun puhutaan ELÄMÄSTÄ! 

Vaikka et olisi päättäjä tai terveydenhuollon ihminen, niin lue silti; se nimittäin saattaa muuttaa sun suhtautumista ja laajentaa maailmaasi. 

 

Itse olen kyllä sitä mieltä, että jos joku kysyy miten teihin vammaisiin pitäs suhtautuu niin minä vastaisin, että parasta on kun lakkaat suhtautumasta!

 

Kirja alkaa kesästä ennen Koronaa ja jatkuu Koronakesälle -20. 

 

Kirjan alussa Saku saapuu Jukalle ja kohtaaminen on täynnä ihmettelyä, asennetta ja kysymyksiä, joista osa on itsellekin tuttuja. 

Saku on toimittaja ja pestautuu avustajahommiin, jotta osais kirjoittaa vammaisen elämästä laajan artikkelin. 

Avustaminen alkaa sujua joltiseenkin, mutta asenteen muuttuminen, oikeiden termien oppiminen ja suhtautumisen muuttuminen ottaa oman aikansa. 


Sakun ajatukset on alussa sellaiset, että Jukka on potilas ja avustajat eivät ole avustajia vaan hoitajia. Kirjan edetessä selviää miksi näin ei ole. 

Potilas on potilas, jonka hoidosta päättää se, jolla on valtaa. Vammainen ihminen itse päättää kuka häntä avustaa, miten häntä avustetaan, missä häntä avustetaan, milloin häntä avustetaan jne. On äärimmäisen tärkeää saada ITSE PÄÄTTÄÄ NÄISTÄ ASIOISTA!

 

Kirjassa yhdessä kohdassa Jukka kysyy Sakulta, että - "Haluaisitko elää jatkuvasti alisteisessa suhteessa toiseen ihmiseen, vaikka mielestäsi pystyisit hallitsemaan elämääsi?" Vastaus on tietenkin "EN".

Mietin, että jos itse olisin hengityskoneessa ja koska en näe, niin olisin ehkäpä kuollut jo ajat sitten, koska en näe miten avustaja, etenkin uusi sellainen, toimenpidettä tekee. 

Tuosta alisteisuudesta; en tiedä miksi tapahtuu tätä, että pidetäänkö mua jotenkin vajaavaltaisena vai mitäkä, mut jos ollaan paikassa x ja kerron, että tien toisella puolen on paikka y, että se on lähin paikka missä asian Q voi hoitaa ja että mennään siihen. Niin sanomaani ei uskota, koska itse ei olla kyseistä paikkaa koskaan nähty, vaikka mekin ollaan ohi kuljettu. 

Eli minä siis en sokeana ihmisenä ole oikeutettu tällaista ohjetta antamaan, ja minua ei uskota, koska en voi tietää, koska en näe. Sitten kun mentiin paikan luo, niin ihmetyshän olikin valtaisa kun kertomani olikin totta. 

Miksi minä siis joudun vänkäämään tämän tyyppisistä jutuista vuodesta toiseen? 

 

Halusin havainnollistaa tämän. En riko vaitioloa, koska tosta ei kukaan pysty itteensä yksilöimään mitenkään! 

 

 

Kirjalle tähtiä 4/5.

Jääkansan tarinan kohtalo

          Ootte ehkä miettineet miksei Margit Sandemo - Jääkansan tarina-postaukset päivity Kuplivassa maailmassani. Valitettavasti joudun k...