Ylva Haru: Oikeiden luona

 

 

 

 

 

 

Ylva Haru - Oikeiden luona 

"Siitä tietää, että on
Oikeiden ihmisten luona
Jos voi olla juuri mitä on
Milloinkin

Ei tarvi koskaan varoa
Mitä saa sanoa
Tai jos ei jaksa kannatella
Siihenkin lupa on

En pelkää olla heikko
Jos en jaksa olla vahva
Hyvä ystävä ei katso
Sitä koskaan pahalla
Olen onnellinen ollessani
Oikeiden luona

En kaihda itselleni nauraa
Sydämenpohjasta
Vaikka hetki sitten kaadoin
Kyyneleitä sammiosta
Siihenkin lupa on
Oikeiden luona

Siitä tietää, että on
Hyvien ympäröimä silloin kun
Ei tahdo olla missään muualla
Kuin missä on

He seisovat aina puolella
Vaikka viuhtoisin huolella
Tuulimyllyjä vastaan
Aina toisinaan

Uskallan olla vahva
Vaikka oisin kuinka hauras
Siinä lienee taika saada elämältä taivas
Sen voi löytää ollessaan
Oikeiden luona

Ei kukaan jaksa lopulta
Pelkästään aina kantaa
Sitä enemmän on voimaa
Kuin rohkenee itsen antaa
Olen onnellinen ollessani
Oikeiden luona
Olen onnellinen ollessani
Oikeiden luona"

BIO
Ylva Haru on kotimaista folkia tekevä laulaja-lauluntekijä, joka on luonut nahkansa uudelleen juurevan kitarasoundin ja lauluharmonian ympärille.
Ylva Haru on lähtöisin Klovharusta, Tove Janssonin mökkisaarelta, missä yövyttyään lauluntekijä sai kokea luonnon puhuttelevan mystisen energian syksyllä 2012. Hän kuuli siellä jotain, mistä kaksi vuotta myöhemmin syntyi artisti nimeltä Ylva Haru ja se jokin soi nyt laulujen muodossa.
Parhaillaan työn alla on toinen kokopitkä albumi.
Linnut-debyyttialbumi näki päivänvalon tammikuussa 2019. Kymmenen kappaletta sisältävä kokonaisuus tarjoaa kirjon erittäin pelkistetystä maailmasta paikoitellen massiivisiinkin bändisovituksiin.
Levyn ensimmäinen singlelohkaisu Elämä kantaa nostettiin heti useammille radiotaajuuksille sekä ylsi Radio Suomen koko vuoden 11. soitetuimmaksi biisiksi.
Kaikkiaan levyltä ylsi radiosoittoon sekä useille Spotify-soittolistoille yli puolet albumin kappaleista ja levyn kaikki kolme singlejulkaisua saavat soidakseen edelleen.
Levyn Tähän hetkeksi jään -avausraita huomioitiin kunniakkaalla ”maailmanluokan indiefolk-helmi” -tittelillä Aleksi Pahkalan Päivän biisit -sivustolla ja esiteltiin myös tv-taajuuksilla Arto Nybergin ohjelmassa.
Ensijulkaisua edelsi omakustanteena julkaistu Tuulensuoja -EP (12/2016), jonka jokainen kappale ylsi niin ikään radiosoittoon ja suurimman huomion sai itse nimikkokappale, jonka myötä Ylva Haru muun muassa valittiiin YleX:n Nosteeseen ja Parasta nyt –soittolistalle ja tituleerattiin ”tulevaisuuden nimeksi” Yle Oulun taajuuksilla.
Vahvasti tulkittu tarinankerronta porautuu suoraan selkäytimeen pohtien tätä aikaa ja hyvää ihmisyyttä – kipuja, rakkautta ja kaihoa unohtamatta. Pehmeiden vokaaliosuuksien ja rosoisen folktunnelman oiva naimakauppa antavat kylmiä väreitä, mutta ei jätä kylmäksi. Parhaimmillaan Ylva Harun kappaleet ovat päättymättömiä lauseita, jotka jäävät kaivertamaan kuulijan mieltä.
Biiseistä vastaa keulakuva itse, ja livenä keikkoja kuullaan niin soolona kuin isommilla kokoonpanoillakin.
Tervetuloa Ylva Harun tarinoiden matkaan!

Ikäkriisi teema myös blogissa jatkuu. 

Törmäsin tähän biisiin muutama päivä sitten kun löysin Spotifystä järkyttävän määrän itselle täysin tuntemattomia naisoletettuja artisteja. 

Ylvan olen nähnyt livenä aikana ennen Koronaa ja kuullut musaa radiosta, sekä lainannut levyn myös kirjastosta. 

Keikasta on niin kauan, että muistan enempi paikan ja tunnelman. Luulen tämän kyseisen biisin tulleen sillä keikalla ja ajatelleeni, että tätä pitää kuunnella jatkossa oikein ajatuksella. 

Se, ettei keikasta ole mielikuvia paljoa ei johdu alkoholista, vaan kahdesta festaripäivästä ja siitä, että keikan ollessa kello oli jo jonniin verran ja eräänlaista festariväsymystä oli vallalla. 

Mietin tätä biisiä erityisesti eilen kun seurasin uutisvirtaa historiallisista, surullisista ja pelottavista maailman tapahtumista. 

Samassa hengenvedossa siis samalla uutisia seuraillessa käynnistin synttärisuunnitelmat ja kutsuin ketä kutsuin. Ne kutsut on halutut, himoitut ja vain harvoille & valituille. 

On kiire kiire kutsutut. Tuo nyt oli pätkä muistaakseni virsi numero 413. 

Sitä kun on niin monenlaisia kutsuja; on synttärikutsuja, hääkutsuja ja taivaskutsuja. Ja varmaan myös taivaallisia kutsuja. Heavenly party. 

Rakastan järjestää juhlia. Ans kattoo ny mitä tään kertaisista vuosijuhlista tuloo. Glitterii ei ainakaan tuu puuttuun!

 

Vieraslistaa kootessani mietin onko nää tosiaan ihmisii, jotka haluun kanssani juhlii merkkipäivääni ja kuinka erilaisia ja eri ihmisten kanssa vietettyjä juhlapäiviäni elämääni mahtuukaan. 

En tänäkään vuonna tuu saamaan onnitteluja muutamalta ihmiseltä jolta tahtoisin. Saan onnituksia kuitenkin valtavan määrän. Olenko kiitollinen onkin sitten toinen kysymys. 

Kaipaus ei ole ongelma vaan se kuinka vahvasti se hallitsee mieltäni. 

Alan pikku hiljaa olla siinä kunnossa, että varmaan tarvisin taas ulkopuolisia työkaluja mieleni hyvinvoinnin tueksi. 

Joku voi ajatella, että mun pitäisi käsitellä mun ainutta parisuhdetta terapiassa tai jossain. 

Se voi olla jollekin ongelma kuinka vahvasti kannan mukanani asioita, jotka tapahtui viime vuosisadan lopussa ja uuden vuosituhannen alussa. 

Ei se ole ongelma vaan se mitä muutama vuosi sitten tapahtui ja kuinka vaikeaa mun sen asian kanssa on. Siis sen, että olemassaoloni kielletään aivan täysin. 

 

Joillekin voi olla myös järkytys lukea kaikesta siitä osasta elämääni, jonka yleensä tutustuessa uuteen ihmiseen jätän kertomatta. 

 

Oikeiden luona on niin puhutteleva biisi. Soundit tukee tarinaa upeasti. Vokalisti on omaperäinen ja selkeästi äänellään erottuva. 

Tässä laulussa ja tekstissä on niin valtavan hienosti tavoitettu ja kirjoitettu auki se mitä itse olen paljon pohtinut ihmissuhteissani ja tulen pohtimaan nykyisissä ja tulevissa. 

Huomaan päivä päivältä ja viikko viikolta, että muutamien ihmisten kanssa olen tekemisissä vain tottumuksesta. Se vie energiaa kun ajatusmaailmat ei kohtaa. 

Tällaisiin ihmissuhteisiin sopii erityisesti biisistä tämä:

"Ei tarvi koskaan varoa
Mitä saa sanoa
Tai jos ei jaksa kannatella
Siihenkin lupa on"

Tiiän, että saan olla ongelmineni ja itsenäni niinkun oon. Mut riittääkö se mulle? Jos kuitenkin koen ettei ole vastavuoroista ja etten viihdy. 

 

 

Tää seuraava lainaus biisistä onkin sitten sellasta, jota oon kokenut harvoin ja nykyään viä harvemmin. Osa niistä, jotka eilen sai kutsun on sellasii, joihin tää sopii: 

 

"En pelkää olla heikko
Jos en jaksa olla vahva
Hyvä ystävä ei katso
Sitä koskaan pahalla
Olen onnellinen ollessani
Oikeiden luona

En kaihda itselleni nauraa
Sydämenpohjasta
Vaikka hetki sitten kaadoin
Kyyneleitä sammiosta
Siihenkin lupa on
Oikeiden luona

Siitä tietää, että on
Hyvien ympäröimä silloin kun
Ei tahdo olla missään muualla
Kuin missä on

He seisovat aina puolella
Vaikka viuhtoisin huolella
Tuulimyllyjä vastaan
Aina toisinaan

Uskallan olla vahva
Vaikka oisin kuinka hauras
Siinä lienee taika saada elämältä taivas
Sen voi löytää ollessaan
Oikeiden luona"

Erityisesti tämä: 

"Siitä tietää, että on
Hyvien ympäröimä silloin kun
Ei tahdo olla missään muualla
Kuin missä on"

Eli siis loputtomat bileet myöhäiseen yöhön/varhaiseen aamuhetkeen/riittävästi kuplivaa juomaa tai punkkuu/Keskustelunaiheet vaan jatkuu ja jatkuu ja niitä riittää aina vaan.

Täytyy laittaa vielä tämä: 

"Uskallan olla vahva
Vaikka oisin kuinka hauras
Siinä lienee taika saada elämältä taivas
Sen voi löytää ollessaan
Oikeiden luona"

 

 

Hauraus minussa. Sen näkee jokainen niinkun haluaa. 

 

Taivas voi tarkoittaa niin monia asioita. Oon elossa kun oon yleisössä ja artistit lavalla ja oon elossa just aiemmin kuvaamanlaisenani iltana. 

 

 

Koetan saaha kirja-arvioita tehdyksi seuraavan parin kuukauden aikana. Minua vaivaa ns. Lukujumi ja siksi nämä lyhyehköt biisi arviot on ollu kannattelevia asioita blogissani viime aikoina.

Kaksi vuotta myöhemmin

Päivälleen kaksi vuotta sitten kaikki mihin milloinkaan olin elämässäni tai tarkemmin sanottuna muodostamissani ihmissuhteissa luottanut hajosi kerralla. Kaikki ikäänkuin mitätöityi. Lakkasin olemasta olemassa ihmiselle, johon olin aina siihen saakka voinut luottaa ja samalla meni myös eräs toinen ihmissuhde, koska eihän se käy laatuun, että toisen kanssa voidaan olla tekemisissä, mutta ei Annukan. 

Tää kaikki sai mut oikeastaan hahmottamaan koko kokonaisuuden ja ymmärtämään, että myös muutama muukin ihmissuhde olikin aina perustunut valheelle ja ehkä myös mun omalle kuvitelmalle siitä minkälaisia luulin näiden ihmissuhteiden vuosia olleen. 

Sain nähdä totuuden ja se näytettiin minulle kaikessa karmeudessaan. Mun elämässä on aika ennen tuota päivää ja aika tuon päivän jälkeen. Mä oon vähän niinkun se lintu, joka nousee tuhkasta aina 500 vuoden välein. Olen näiden kahden vuoden aikana luonut itseäni uudelleen. Ja mähän pärjään, koska olen päättänyt pärjätä! 

 

Jaa, että mitäkö tuolloin pari vuotta sitten oikein tapahtui. 

Olen ihminen, joka kerron suoraan mikä mua millonkin riepoo. Mulla on oikeus olla olemassa ja oikeus toimia niin. 

Kerroin sähköpostitse kahdelle ihmiselle mitä ajattelen heidän yhteistoiminnastaan ja miltä se musta tuntuu. Kerroin myös mikä heidän käytöksessään vuosien aikana on mua ihmetyttänyt. 

Toisen kohdalla se tarkoitti sitä, että jouduin vuosia kuuntelemaan kommentteja siitä voiko mies ja nainen olla kavereita ilman fyysistä kanssakäymistä. Käsittämätöntä, että kellään on aikaa miettiä sitä mitä keidenkin välillä on. Ja koskapa ihminen oli mulle aina jankannut siitä, ettei mies ja nainen voi olla kavereita ilman seksii. Niin mikä sais mut uskomaan, ettei hänellä ja tällä toisella niin ois? Vastaus: ei mikään. 

Ja toisen ihmisen osalta sain aikoinaan suurta ihmettelyä osakseni kun erosin kirkosta. Tällaset asiat on kuitenkin jokaisen henkilökohtaisia asioita, joita ei tarvi perustella kellekään. 

 

Olin siis saanut näiltä kahdelta ihmiseltä osakseni vuosien aikana kaikenlaista ja näin ollen mielestäni mulla oli oikeus kertoa mitä heistä ajattelen. 

Siitä ei seurannut rakentavaa keskustelua. Miten olisi voinutkaan, koska minua kyllä on aina kritisoitu, mutta minä en saisi esittää ainuttakaan mielipidettä. 

 

Asiat eskaloituivat ja tuolloin pari vuotta sitten näistä ihmisistä toisen kanssa ikäänkuin sovittiin se homma hänen kulttuuriinsa ominaisella tavalla. Se ei tarkota, että olis oikeesti sovittu. Mä en vaan halunnu enää enempää perättömiä uhkauksia sähköpostiini. Halusin asian vain pois, jotta saisin rauhassa viettää huippu viikonloppuu hyvässä seurassa. 

 

Tuon päivän jälkeen olenkin ollut vain omillani: vihannut jokaista päivää, koettanut vaan jaksaa seuraavaan aamuun ja uuteen hetkeen. 

 

Välillä oon koettanut lieventää tuskaa, mutta humalatiloissa asiat saattaa vain moninkertaistua ja tuoda tuskan lähemmäksi pintaa. 

 

Osa mua on pysyvästi rikki niiden parin vuoden takaisten tapahtumien seurauksena. Eikä se osa tuu koskaan parantumaan. 

 

Oon ollut vuosia ymmärryksessä, että he jotka koen kaikkein lähimmiksi ihmisikseni myös ovat sitä. Nuo parin vuoden takaiset tapahtumat osoittivat, ettei niin todellisuudessa ole. 

Siitä asti kun olin 14. Olen saanut kuulla itseeni kohdistettuja kommentteja, joilla on haluttu satuttaa minua ja joilla myös on haluttu muuttaa minut joksikin muuksi. 

On milloin arvosteltu mun käyttäytymistä, mun ujoutta, mun hiljaisuutta, on haukuttu ja naureskeltu musiikille jota rakastan, kirjoille joita rakastan, on halveksittu mun perhetaustaa, on väheksytty mun kohtaamia vastoinkäymisiä, on kerrottu minkälainen koulutus minulla tulisi olla, jotta kelpaisin kumppaniksi, ja niin edelleen. 

Kaikkea tätä olen ottanut vastaan, koska olen luullut että niin kuuluu tehdä ja samalla ihmetellyt miksei läheiset tai nämä ns. läheiset kykene itse vastaanottamaan asioita, joita heistä sanon heille. Syy on siinä, etteivät he kykene, vaikka samaan aikaan vaativat minua muuttumaan. Se ei ole aitoa vuorovaikutteista, vuorovälitteistä oikeaa Ystävyyttä, saati Rakkautta. 

Näin ollen olen hankkiutunut eroon henkilöistä, joiden kohdalla olen huomannut, ettei välillämme ole koskaan ollut oikeaa ystävyyttä. 

Nykyään olen onnellinen. Elämässäni on jäljellä vain he, jotka Mua Aidosti Rakastaa, Hyväksyy Mut ja Uskaltaa Olla Muiden Edessä Mun Kaa.

On hetkiä jolloin mietin kuinka jaksan elää elämääni kun siitä puuttuu ihminen/ihmisiä, joiden uskoin aina elämässäni olevan. Ne hetket on sietämättömiä ja aiheuttaa kaikenlaisia lieveilmiöitä kuten vaikkapa tään kirjoituksen. 

Mun elämästä puuttuu jotakin hyvin oleellista, jota en voi kokea ja tuntea heidän kanssaan, joita elämässäni nykyään on. 

Nykyisen ja aiemman elämän läheisissä on se ero, etten nykyisissä kuvioissani pura olojani samoilla tavoin kuin aiemmin. Tietyn tyyppiset ihmiset ja ihmissuhteet saa minussa aikaan tietynlaista käyttäytymistä. 

Pakko kertoa yksi muisto tähän. 

On joulukuu vuonna 2003. Olen jälleen matkannut opiskelupaikkakunnaltani Tampereelle. Tällä kertaa siä on myös yks aiemmin opiskelunsa päättänyt meijän yhteinen ystävä. Tään kolmannen osapuolen kanssa käyn kaupassa. Ostetaan meille kaikille ruokaa ja mitä ikinä. Muutoin nimittäin eläisimme vaan kahvilla ja paahtoleivällä. 

Lauantaina muistaakseni käymme istumassa iltaa. Loppu ilta vietetään kuitenkin poissa kaupungista ja kun palaamme aamuyöstä takaisin on tilanne mielenkiintoinen. Onneksi on tilaa ja voidaan "nukkua" kahdestaan. Jossain vaiheessa päivää tai iltapäivää kun heräämme olen yhä väsynyt yön valvomisesta, alkoholijuomista, liiasta kahvin juomisesta niiden parin päivän aikana. Minun pitäisi palata takaisin opiskelupaikkakunnalle, mutta lähdenkin vasta maanantai aamuna. Se sunnuntai menee jotenkin. Se tärkeämpi osapuoli lähtee bänditreeneihin ja on poissa tuntikausia. Ollaan kolmannen osapuolen kanssa kahestaan. Hän koettaa saada minua syömään jotain ja keittää taas kahvia. Katsomme telkkarista uutisia, joissa puhutaan Saddam Husseinin löytymisestä tai teloittamisesta. Asia menee minulta kuitenkin ohi, koska vain fiilistelen edellistä iltaa, yötä ja sitä aamuyön hetkeä jolloin menimme "nukkuun". Mietin myös tietääkö tämä kolmas osapuoli mitä silloin aamulla tapahtui. 

Siinä sunnuntaisessa iltapäivän ja alku illan hetkessä minä en onnekseni tiedä, ettei sellaisia hetkiä enää tulevina vuosina tulis. En tiedä sitä, etten kokisi samanlaista varmuutta rakkaudesta enää milloinkaan. 

Seuraavana kesänä kun jo asun Tampereella tapaamme samalla porukalla kuin myös syksyllä. Oma jaksamiseni on kuitenkin äärimmäisen haastavaa. En tiennyt kuinka paljon haasteita omilleen muutto toisi. 

Kun muistelen esim. tuota joulukuuta 2003. Niin sitä vasten katsottuna on niin käsittämätöntä, ettei nuo kaksi ihmistä enää välitä musta ja että olen lakannut olemasta heille molemmille. 

En vaan kykene ymmärtämään miten ihminen voi käyttäytyä toista ihmistä kohtaan niin, ettei mitään hänen kanssaan koettua, tapahtunutta ja tunteita olisi koskaan ollutkaan. 

Tiedän sanat, jotka sanomalla olisin taas olemassa. En vaan voi sanoa niitä, koska arvopohja ja ajatusmaailma on niin erilainen. Minulla väärä ja heillä se ainut oikea. 

Uskoisin. Jos uskoisin. 

Ens viikolla palaan taas kulttuuri aiheisiin. 

Tää teksti oli vain pakko tehdä. 

Luotan siihen, että koska olen lakannut olemasta niin tekstin henkilöt eivät koskaan tule tätä kirjoitusta lukemaan. 

En joudu tästä oikeudelliseen vastuuseen. 

Älkää tuomitko, jottei teitä tuomittaisi. 

Vai mitenkä se oikein meni?

Blogista sanottua: 

"Se on hyvä, mutta voisit jättää pois ongelmistasi kirjoittamisen." 

Noh. Jos en täällä sitä tee niin missäs sitte? 

Jos henkilökohtaisesta surusta ja tuskaa yhäti aiheuttavista asioista kirjoittaminen sulkee minulta joitain ovia blogimaailmassa tai missä tahansa. Niin silloin sellainen sulkeutuminen tapahtuu. 

Kupliva maailmani on kulttuurin lisäksi myös hetkittäin muutakin. 

Livenä oon sellainen kuin oon. Ei tää teksti mun iloa ja olemusta muuta mihkään suuntaan.

Olin jo kirjoittanut tämän tekstin mielestäni valmiiksi, ja odotin tulevaa julkaisua. Tällä viikolla ilmestyi kuitenkin yksi laulu, jota kuunnellessani tiesin mitä tähän tekstiin haluan vielä laittaa ja niin kirjoitin tuosta joulukuusta 2003. 

Tässä on tää kappale. 

Da Buzz - Wanna See You Dance With Me